Lauri Rikala

SYDÄNKIVI

I. PIDÄTETTY HENKI



1.

Lammen pohjukka työntyi saunan suulle, ja sen ympärillä oli
heinittynyttä peltoa, jonka kevät oli ehtinyt tehdä
vihreäksi.



2.

Hengitin yksin omaa ilmaa, joka tuli metsän sisältä ja pellon
yli.



3.

Laitoin arkun seinän perälle niin, että tuvan molempiin
nurkkiin oli sen keskeltä yhtä pitkä matka. Sen sisällä oli
kaikki, ja aina kun jotain tarvitsi sieltä saattoi ottaa.
Menin saunaan ja saunakamariin ja katsoin joka paikkaan ja
kävelin ympäri pihaa.

Sitten istuuduin talon lipan alle ja mietin että talo oli
erilainen kuin olin ajatellut, vaikka minulle oli kerrottu,
millainen se oli. Lyhyessä ajassa kuvittelemastani talosta
oli tullut elämäni tärkein asia ja nyt se oli jäänyt tämän
talon alle. Huomenaamuna se olisi vain outo rakennus, joka
oli unessa tuntunut tutulta. Kun lakkaan miettimästä, linnut
huutavat joka puolella minun ympärilläni kovalla äänellä.



4.

Lammen toisessa päässä on iso maatalo ja paljon peltoja,
joilla isäntä ajaa traktorilla. Se ei näy tänne, koska siinä
on puita edessä, mutta sen tietää olevan siellä. Eilen isäntä
tuli minun pohjukkaani nostelemaan katiskojaan. Se lipui
puiden takaa, äänettä kuin vesilinnun pää ja ohjasi venettään
seisoma-asennossa. Se halusi näyttää, että hallitsi näitä
vesiä. Minä istuin kiven takana polvet koukussa, selkä
kyyryssä ja toivoin, että se menisi pois. Mutta kun se oli
heittänyt katiskat veteen se lähti tulemaan kohti.

Pelkäsin, mitä se sanoisi ja sain päähäni, että menisin
saunaan piiloon, mutta sitten ajattelin, että siellä vasta
olisin loukussa.

Se nousi laiturille, tervehti ja rupesi kuulustelemaan minua
niin kuin olin arvellutkin. Yritin olla sille mieliksi, koska
tiesin että tämä mökki oli vuokrattu siltä. Mitään en
kuitenkaan kysynyt vaikka olin varma, että se olisi halunnut
kehua sillä, että oli tehnyt kaiken itse. Keskityin
ajattelemaan tilanteen loppuun. Huomenna se toisi kaloja ja
käskisi ottamaan puhkikuluneen nojatuolin pois ulkoilmasta.
Minä nyökyttelisin, ja kun se olisi saanut tarpeekseen, se
lähtisi ja minä menisin kamariin peiton alle jotta sen henki
ei leviäisi minun ruumiissani.



5.

Veli työntää perunoita yksitellen vakoon mitaten tarkasti
jokaisen välin ennen kuin asettaa. Se tekee kaksi sisäkkäistä
ympyrää ja laittaa niiden keskelle kiven sydämeksi. Sitten se
liikahtaa ja alkaa puhua itsekseen niin kuin aina,
taukoamatta, vastaten ja selittäen, toistaen sanoja ja
sananparsia pyörien ympäri, kysyen erilaisilla äänillä:
"mitähän nyt tapahtuu, mitähän nyt on?”



6.

Se hyppää ojan yli, karistaa risut jaloistaan
ja antautuu kuusten piikikkäille alaoksille.
Kankaita, puupinoja, nurmettuneita teitä.
Kun sitä alkaa hengästyttämään,
se pysähtyy ja näyttää vaistovan saaliin.
Se kiipeää isolle kivelle niin kuin sen rakoon
olisi leivottu pehmeä leipä,
mutta laskeutuu pian ja jatkaa hamuamista.



7.

Kun veli kävelee ympäri huonetta ja pihaa
se päätyy usein laatikolle
josta valitsee esineitä halunsa mukaan.
Ne vaeltavat lattialla, pöydällä ja tuolien päällä
ja kaikki tuntevat toisensa ja sen.
Jotkut niistä se on tehnyt itse:
kolmekymmentä puista patsasta,
kreikkalaisia jumalia ja sankareita.
Odysseus niin karkea
ettei siitä erottaisi kumpi puoli on selkä ja kumpi maha
jos ei tietäisi.

Se on veistänyt ne kirjasta pajalla,
ja ne harvat jotka niistä ovat naisia, ovat niin tarkkoja
että nännikivet näkyvät.
Juoni etenee kuin shakkipeli;
kädet liikkuvat, asetelmat leviävät
ja lopussa odottaa aina taistelu
joka päättyy ennalta määrätyllä tavalla.



8.

Veli makaa kamarissa kolmen peiton alla
eikä uskalla tulla ulos.
Lautoja jyystetään aivan kuin joku piirittäisi mökkiä.
Seinustoille on asetettu lautatelineitä
ja keskellä pihaa lojuu iso auto.
Isäntä seisoo telineillä, tuhahtelee
ja koettaa saada selville missä veli on.
Aurinko paistaa ikkunaan, eikä ikkunasta voi nähdä
huoneeseen:
veli on käpertynyt pieneksi itsensä sisälle
ei liiku, ei käännä kylkeä edes
korva peiton rajalla pimeässä raamipista
kun alkaa hurista ja uusi auto sammuu pihaan.
Pian yhteensä neljä samanlaista isäntää seisoo oven edessä
puhuu kovalla äänellä ja uhkaa tulla sisään.
Veli alkaa kääntyillä kiivaasti puolelta toiselle,
sen kädet ja jalat potkivat ja pää nykii.
Samantien se nousee ylös
silmien etsiessä pöydältä, kädet jo tunkevat kassiin,
juoksee ovesta isäntien läpi metsän sisään.
Isännät vilkaisevat, että joku siitä meni kuin kettu pesästä.

*

Nyt veli istuu pellolla mäntyjen, kuusten ja koivujen takana,
ja sen suusta alkaa valua vapaa henki. Myöhemmin se näkee
metsän suojasta, kun isännän auto ajaa pois. Silloin sen
jalat irtoavat ja se loikkii suurissa kaarissa takaisin
pellon poikki.



9.

Jos minun luokseni tultaisiin, kertoisin, että löysin
metsästä maamunia. Niitä oli siellä, mistä oli hakattu ja
puiden allakin mutta hakatusta maasta ne näki paremmin.
Olivat kaupungissa käskeneet etsimään korvasieniä, eikä niitä
ollut, mutta papanat, ne hirvi oli jättänyt viidenkymmenen
kappaleen kasoihin, jotka huomasi helposti. Otin jokaisesta
yhden taskuuni ja seurasin niitä löytääkseni hirven, jos se
oli se, joka minun piti metsästä löytää.

Kävelin niin kauan, että edessä virtasi pieni joki, jota
aloin kävelemään toiseen suuntaan, koska oli valittava, mutta
kun kasoja ei näkynyt, päätin jättää uoman, ja pian,
tullessani metsäaukiolle tiesin olevani eksyksissä. Päässä
suhisi suuntia ja aloin ripotella munia, jotta löytäisin
kotiin. Mutta sitten mieleeni juolahti, että jos hirvi onkin
mennyt sinne sillä aikaa ja seisoo nyt kuistilla isona.
Innostuin ajatuksesta ja kävelin nopeasti katsomaan, mutta ei
siellä hirveä ollut.



10.

En ollut saanut yhtäkään torneistani valmiiksi
ennen kuin sade ja tuuli kaatoivat ne.
Satoi kolme päivää, vuorokaudet läpi
ja piha näytti samalta kuin järvi
jos voi sanoa, että sateen läpi näki.
Sisällä oli lämmin ja ulkona satoi
ja kun ulkoa katsoi sisälle, sisällä oli valo.
Istuin takan ääressä
ja minulla oli ikävä kaikkia suuria kaupunkeja
ja ihmisiä, jotka pukeutuivat kauniisiin vaatteisiin.
Yritin piirtää naista, jolla oli lyhyt hame
ja reidet, mutta siitä ei tullut mitään.

*

Tornit oli tehty laudoista ja tiilistä
jotka olin löytänyt hylätyn talon takapihalta
ja kottikärryillä tuonut.
Niistä oli pitänyt tulla loimuavia majakoita
portaat sivuilla, ylös jätetyissä aukoissa myrskylyhdyt.



11.

"Älä tule enää tänne!", huutaa veli samalla hetkellä, kun
isäntä avaa autonsa oven ja astuu pihaan. Se on vahtinut
saunan suulla koko päivän lietsoen taistelumieltä tätä hetkeä
varten ja tunkee nyt kasvonsa isännän naaman eteen.
"Millä oikeudella sinä..."
mättää välineet konttiin, paiskaa ovet kiinni ja painaa
kaasua.
Auton mentyä veli jää tuijottamaan tien alkua moneksi
minuutiksi.
Mutta kun se on varma, sen pää alkaa nykiä
ja se pakenee kuin kiusattuna
laiturille, pellolle ja saunan taakse
hätistäen käsillään näkymättömiä hyönteisiä
äännellen suu kiinni.
Se rauhoittuu kokonaan vasta tuntien päästä
ja herää seuraavana aamuna.



12.

Näin yöllä unta, jossa heräsin siihen, että veljeni istui
huoneeni nurkassa. Noustessani katsomaan hän yritti piilottaa
silmänsä minulta, mutta näin ne silti. Tajusin hänen valvovan
sitä, etten tukehtuisi nukkuessani. Huusin. Yritin iskeä
kauhistuksen pois hänen kasvoiltaan, mutta hän vastasi:
"Jos en katsoisi sinua, saattaisit lakata hengittämästä."
Tiesin, että se oli totta ja siksi yritin lyödä häntä
uudestaan, mutta kun se ei onnistunut, ryntäsin rappusia alas
ja pakenin porttikongista kadulle. Veljeni tuli perässä ja
huusi nimeäni, joka kaikui korkeiden talojen välissä.

Kaupunki oli täynnä ikäisiäni tyttöjä ja poikia, jotka olivat
kaikki matkalla samaan suuntaan. Koetin hukuttautua heidän
sekaansa ja toivoin, etteivät he huomaisi takana huutavan
pojan olevan veljeni. Katu painui maan alle ja johti suureen
discoon, jonka ilma oli niin tunkkaista, etten voinut
hengittää sitä. Kaaduin peilipallon alle ja tunsin, kuinka
veljeni otti minua kädestä kiinni. Kun tulimme ulos
parkkipaikalle, löin häntä ja hän kaatui liikennemerkkiä
vasten. Ryntäsin takaisin discoon ja huusin kovalla äänellä
ottaneeni veljeltäni lopullisesti hengen. Heräsin siihen,
että olin tukehtumaisillani, mutta nukahdin kohta uudestaan.



II REVIIRIN RAJAT



1.

Heti kun isäntä on poissa, metsä tunkee sisään.
Järvi on täynnä kaloja,
mutta yksikään niistä ei ole ongen kohdalla.
Linnut huutavat kovempaa kuin karhut.
Jos ne olisivat ihmisen suuruisia,
siinä melussa ei kuulisi olla.
Sama kuin korva, joka on kasvanut mahan sisään;
kokonainen laukku täynnä ääntä.
Linnun elävät rajua elämää.
Nokka avoinna
ne syöksyvät ja huutavat
ne pysyvät ilmassa omin voimin
ja puut
seisovat niin kuin ei mitään.
Käteni säikähtää riippuvaa oksaa.



2.

Jos kaikkeus olisi valtava hyönteinen,
joka olisi ollut tähän saakka paikallaan ja nyt liikahtaisi,
minä tuntisin sen liikahduksen itsessäni.
Minä olisin se hyönteinen
ja se olisi kuin heräisi
kaikkina maailman aamuina yhtä aikaa.
Tai sitten se olisi vain liikahdus,
se menisi ohi
ja hyönteinen olisi taas tuhat vuotta paikallaan.
Mutta minä olisin silti se hyönteinen
ja se liikahdus olisi ollut sitä, kun joku meinasi syntyä,
minä itse tai joku muu,
sillä ei vielä silloin olisi ollut väliä.



3.

Nyt menen
revin tuon minkä kynsillä pystyy
ikkunasta
ja hyppään pois.
Jo kosteaa
pimeät hiljaiset rivit, rapina pensaissa, sisilisko
rapina alla,
tämä alkaa taipua, putoan... hyvään hiekkaan.
Yössä yön eläimiä.
Minä nukun sisällä: toinen kissa. Se jäi sinne.
Liikkuu mikä iso tuo puiden laidassa,
kaikki piiloissaan siihen suuntaan.
Menee jo metsään.
Linnut huutavat, otan, mutta ei, kauempaa kutsutaan;
siellä on joku, tuosta portista ja sitten on toinen, kaksi
puuta.
on pistäväinen ihmisten leveä polku, se vie ja vie.
Vielä on lähellä ja on jo jossain, tuossa on tuo.
Se katsoo minua.
Minä istun sisällä kissan päässä.
Se on talon kissa, talosta tullut.
Minä vedin sen tänne.



4.

Hyttynen on tehty pölystä. Se liikkuu kuin kynän kärki, joka
noukkii pisteitä numerojärjestyksessä niin, että niistä
muodostuu jokin kuvio, hevonen tai koira. Tämä lentotapa
johtuu siitä, että hyttysessä vaikuttaa kaksi vastakkaista
voimaa, verenhimo ja kuolemanpelko. Niiden välisen taistelun
tuloksena syntyy joka hetki piste, johon se vetää viivan.

Hyttysellä on hirvittävä kiire; se elää vain päivän tai ehkä
kaksi minkä kuulee sen äänestä. Niinpä se useinmiten
lähestyy, mutta jos se saa aavistuksen uhkaavasta vaarasta,
sen verenhimo haukkaa tyhjää ja kuolemanpelko saattaa
lennättää sen jopa puoli metriä taaksepäin. Jos kumpikaan
voima ei ole toista vahvempi, hyttynen pysyy hieman heiluen
paikallaan epätietoisena siitä, mihin suunnata. Silloin on
oikea hetki lyödä kädet yhteen.

*

Samalla tavalla kuin sade asettaa pölyävän hiekkakentän, se
kastelee hyttysen. Mutta kun sade on ohi ja kosteus
imeytynyt, ilma on kuivaa pölyn levitä.



5.

Veli polkee jaloillaan lämmintä vettä. Se ei ui, se vain
istuu vedessä, leijailee, ja vesi leijailee sen ympärillä.
Aurinko paistaa. Ranta syvenee hitaasti ja veli on vieläkin
niin matalalla että sen jalat ylettyvät pohjaan. Se painaa
päänsä pinnan alle ja nostaa sen takaisin ylös:
"Kukaan ei tiedä edes että olen olemassa. Kukaan ei
tiedä edes että olen olemassa. Kukaan ei tiedä edes
että olen olemassa."



6.

Kissa toi minulle sisiliskon
muistuttaen minua niin isännästään
jonka ajoin pois reviiriltäni.
Katson sen silmiä:
se elää toisessa maailmassa ja voi siksi tulla syliini
mutta se ei käy pihallani
koska se ei ymmärrä, että tämä on piha.



7.

Metsässä on paljon eläimiä,
mutta yhtenä päivänä mättäällä makasi koira,
pieni ja ruskea, eikä se haukkunut ollenkaan.
Aluksi veli ei meinannut huomata sitä,
koska sen kuopimasta sammaleesta
oli kerääntynyt röykkiö sen eteen
mutta nähtyään sen, se kumartui heti.
Kuin omaansa se alkoi retuuttaa sitä metsän halki,
ryteikköä ja sammalta,
sylissä hontelot jalat
pinkaisevat ensimmäisestä horjahduksesta
jättäen mustelman pitelevään käteen.



8.

Kaksi yksinäistä kynttilää sulkee sisäänsä yötä hengittävän
huoneen. Esineiden varjot, jotka ovat nukkuneet valossa ja
pimeässä, heräävät ja esineet kohtaavat niiden kautta
toisensa. Punaiset verhot joissa on suuria kukkia laskeutuvat
kuin huolettomien naisten hameet ja niiden välistä lipuvat
auringon tummat värit pitkin lammen pehmenevää pintaa.
Vastapäisen metsän sisällä sumu kerääntyy itsensä ympärille.
Se nousee pellon alta ja kohoaa kohti lampea, jonka päällä se
alkaa liikehtiä kuin ohuempi vesi.

Rannalla minun tornieni päällä palavat sumuvalot.

*

Sänkyni on suuren laivan kajuutassa
joka on pahamaineisen merirosvon kammio ja lasten huone.
Siellä on aarteita ja pyhiä esineitä oudoista maista
ja pöytä, jonka alla asuu kokonainen kansa.
Lattian nurkista johtaa portaita ja käytäviä
vanhanaikaiseen bordelliin
jossa pianistit soittavat korkeilla parvilla
ja kaikki on yhtä aikaa turvallista ja kiehtovaa.

Syvällä siellä missä tavallisissa laivoissa on ruuma
vaeltavat tarujen ihmeelliset olennot
ja johdattavat sinne eksyneet merimiehet lopullisesti pois
kapteeninsa Odysseuksen luota
joka purjehtii usvassa aina kohti omia sumuvalojaan
eikä tule koskaan löytämään takaisin Ithakaan!



*

Liikennemerkki jää tuohon, seisomaan omaa seisomistaan,
näyttämään
mihin suuntaan menin. Sotaväkeä.
Polkupyöräni on susi, jonka selässä laukkaan valtani teitä,
vastaantulijoiden kaistalla, pohjoiset ja etelät,
illasta aamuun,
ja seuraavana aamuna olen kaikkien suussa:
mies joka kesytti helvetin suden.
Jos asuisin tässä, tuossa ruskeassa ladossa
jonka päältä kulkevat ihmisten puheet,
puhelinlangat,
tuntisin puut, jotka kasvavat noin.
Vaan susi ei mieti;
se laukkaa kuin tautinen. Kynnet painuvat asfalttiin.
Tulee maalaisten taloja
niittyjä
puuttomia laaksoja
tien kiemurrella ihastuksesta, havupuita lehtipuita havupuita
metsäkoneita
yhä uusia teitä kädet ojossa. Susi juo järvistä.
Rampit kiertävät moottoriteille, ja takaisin yöhön.
Molemmin puolin
nousevat kalliot äkkijyrkkään: Manhon tulet,
sankariaan se juhlii ja laulaa
mutta minä en jää.
Kaadan tankkiin elävää lihaa.
Ja liikennemerkki
sen toisen kaima
katsoo, se tietää.
Suteni hyppii autojen yli
rekkojen yli
vanhukset saavat sydänkohtauksia
autoja ojassa
ratsastan, ratsastan, suteni ulvoo.
Naiset tahtovat tulla luokseni.
Syntyy kauheita riitoja,
perheitä hajoaa.
Suomi ei kestä.
Manho juhlii!
Minun suteni ratsastaa minun kanssani tänä kauniina yönä.
Minun suteni! Minun suteni!
Minä itken jo
ja laulavat aamun linnut.



9.

Kurki huutaa monen kilometrin päässä; on tyyntä ja se tietää,
että nyt sitä kuullaan. Ylitän autiotalon piikkilangan.
Kävelen. Ilta-aurinko paistaa. Kissa on tullut vaanimaan
pihaani sillä aikaa kun olen ollut retkilläni. Lähetän sen
matkoihinsa, mutta kadun heti. Ehkä se ei tule enää takaisin
ja miten minun sitten käy.

Pyörä makaa vasten hiekkaista maata. Se on ollut nojallaan
seinän vieressä mutta luisunut siitä. En ole käynyt sillä
muualla kuin kaupassa. Ajattelen lähikylää ja sen ihmisiä.
Laitan saunan lämpiämään. Minulla on tavallinen olo.



10.

Päivä on hidas, mutta kun hitautta on tarpeeksi, siitä tulee
nopeaa ilman, että se muuttuu nopeaksi. Sitä menee hitaan
sisään, eikä ajattele sitä enää, mutta hitaus ajattelee ja
sille kaikki on nopeaa, vaikka todellisuudessa se itse on. Se
ei vain ymmärrä sitä enkä minäkään ymmärrä. Minä vain menen
tätä ajatusta eteen päin niin kuin unissakävelijä, niin kuin
vene, joka soutaa ilman, että airot koskettavat vettä.

Oli nimittäin yö ja minulla on tätä nykyä katiska vedessä,
sitä minä kävin, enkä tiennyt, kuinka vene liikkui vai
liikkuiko se, ja aamullakin sitä oli mahdoton sanoa, kun
kaloja ei ollut tullut. Mutta minulle tuli vähäksi aikaa
rauhallinen olo ja ajattelin, etten saa koskaan tietää, että
minä olen kuollut, ja sen takia en oikeastaan kuolekaan.
Aamuja vain tulee ja tulee, ja minä vajoan vähitellen niiden
joukkoon.



11.

Hirvet ammuivat metsässä koko yön.
Minä en saanut unta, en nukkunut
vaikka ei se hirvistä johtunut paitsi siten
että jos olisin ollut siellä niiden kanssa ammumassa
en olisi ollut täällä kuuntelemassa.
Ja voi olla, että ne olivat lehmiä
mutta kuvittelin ne hirviksi
koska lehmistä ei olisi ollut minulle tarpeeksi seuraa.
Olin koko illan ajatellut suurta taloa
joka lepäisi kapeassa laaksossa tai meren rannalla
kolmekymmentä ihmistä, ja millaisia ne olisivat
ja minä asuisin niiden kanssa
ja kun hämärä tulisi, joku alkaisi soittaa tai laulaa
ja illan jälkeen olisi uusi aamu.
Aluksi en nukkunut, koska olin niin innostunut
mutta kun tulin väsyneemmäksi, se muuttui
ja minusta alkoi tuntua, etten koskaan löytäisi sitä
ja sitten olin siitä varma.



12.

Jään päinmakuulle epätasaiseen juuristoon
joka painaa kylkiä ja lonkkaluita.
Pistää.
En osaa kuvitella olevani enempää kuin yksi ihminen.
Niskan pohjaan palaa auringon merkki.



13.

Junassa kun juna nytkähtää.
Se nytkähtää ja uppoan mukana, valveesta pois.
Ihmiset asuvat taloissa
autot ajetaan riviin, vierekkäin.
Jalkapallokenttä, jossa kävin veljeni kanssa
on nyt luistinrata.
Tulee kolme vuotta siitä kun hänen lähti luotani.
Ostoskeskusten tornit katoavat puiden taakse, sivutiet.
Rinnassa hellittää, kun maisemat muuttuvat vieraiksi.
Konduktööri leimaa lipun ja kysyn häneltä
onko pyörä talutetteva itse uuteen junaan.
Teollisuusparakin pihalla mies polttaa tupakkaa.
Istun eläinten osastolla, koska en saanut paikkaa muualta.
Ohikulkijat tiedustelevat kummassa suunnassa on
ravintolavaunu,
ja se on aina samassa suunnassa.
Kissat kiipeilevät patterien päällä;
niillä ei tunnu olevan lainkaan omistajia.
Veturista kuulutetaan.
Junan pysähtyessä odottamaan vastaantulevaa liikennettä
avoimesta tuuletusikkunasta työntyy hirven pää.
Ketut nahistelevat penkkien alla
ja hattuhyllyllä linnunpoikaset huutavat ruokaa.
Käytävää pitkin ui sorsapesue.



III. SYDÄNKIVI



1.

Tummat pilvet makaavat puiden yläpuolella toisena kattona
kuin holvina matalalle luolalle, joka jatkuu loputtomana
kaikkiin suuntiin. Taivas on kokonaan peittynyt. On ahdasta
kuin eläisi maan alla.
Veli kulkee silmät juuria vasten
oksien ja maan välissä
ahtauden ulottumattomissa.
Se herää illaksi ja yötä kohti se lopettaa puhumisen
ja alkaa valmistautua.
Se ei enää etsi mitään
hitaasti,
puiden luota puiden luokse, notkoista alas
se kulkee sovittaen askeleensa
ja kaikki sen ympärillä on elävää.
Se kulkee.
Eläimet väistävät sitä, hirvi katsoo mäntyjen takaa,
puut asettuvat uusiin paikkoihin sen askeleissa
jotka tietävät.
Mutta kun se tulee sille kivelle, jossa ei ollut leipää,
istuu siinä tyttö, kaksikymmentä talvea
mykkänä
lapsen vaatteissa
päästä valuu huivi valkoinen
silmät luottavaisina katsovat
kuka on tullut.



2.

Keltaiset hiukset ja istuu pienenä, mutta minä kyllä huomaan
millainen olento se on, hyvin kaunis olento, hyvin
surullinen. Aluksi ajattelin, ettei se puhu ollenkaan niin
kuin ei se koirakaan puhunut, mutta kun istuin sen viereen,
se alkoi varovaisesti silmien alta:

"Monet yöt menin uoman vieressä, kun siellä olit sinä
kala vedessä minua seuraavana
ja sinun silmäsi katsoivat enkä voinut muuta kuin kävellä
eteen päin, yks kaks, askelten tahdissa
paikallaan liikkumatta
kunnes kello taas soi, sanat päässä:
tavoitanko koskaan?
Sillä aikaa koira oli juossut metsään.
Lähdin etsimään sitä, ja kun voimia ei enää ollut,
oli kivi merkkinä ja jäin istumaan siihen.
Sitten sinä tulit."

Se puhuu ja minä laitan päätäni sen paidan alle
että onko siellä minun
vaikka heti jo tiesinkin, millainen olento se on,
hyvin kaunis olento.



3.

"Minä näin sen kerran metsässä. Siltä ei päässyt enää
ääntäkään. Yritin kuljettaa sen kotiin, mutta se karkasi. Jos
se on nyt mennyt minun talolleni", minä ehdotin, "tai jos se
menee."

Tyttö oli tyytyväinen, kun tiesin koiran, mutta sanoi, ettei
minun olisi pitänyt yrittää viedä sitä, eikä se sitä paitsi
osannut haukkua, koira tai melkein kuin susi, ei sillä ollut
ollut mitään hätää.

Tytön askeleet kuuluivat sammalta vasten
ja vähän väliä silti kun käännyin katsomaan,
koskaan ei puiden keskellä ollut vain toisia puita.
Tulimme loivan mäen päälle ja katsoimme rinnettä
jonka juuressa häämötti jotakin valkoista niin kuin
rakennusten kiiltäviä kattoja.
Pelästyimme toistemme viereen.
Mutta ei, se ei ollut taloja, se oli paljon suurempi;
suuri valkoinen keskellä metsää.
Se kutsui meitä
pimeän puolella
me laskeuduimme mätäs mättäältä
kunnes sen hyvyys hellitti meidän rintamme
ja me juoksimme niityn korkeaan usvaan
kuin taivaaseen.
Koivut hymyilivät.
Ne estivät havupuiden tummaa pääsemästä niiden eteen.
Koivujen niitty, sama, jolla olin kauan sitten ollut isäntää
paossa.
Täältä näkyivät lampi ja mökki.

Tyttö alkaa kiertää perunavakoja
ensin ulompaa, sitten sisempää
hypäten seisomaan sydänkiven päälle
nostaen kätensä ylös.


4.

Sade rapisee sateen jälkeen koivuista maahan
on yö pimeä hämärä
lapset leikkivät huoneessaan. Pilvet ovat sinistä lunta.



5.

Jumalat ja sankarit ovat jääneet yksin pimeälle merelle.
Olemme päästäneet kynttilöistä savut ja sammuttaneet lampun
etsiäksemme huoneesta toisiamme.
Lämpenee.
Tyttö katsoo ikkunasta ulos:

"Kun vesi virtaa rintojen läpi, alan kaatua toiseen suuntaan,
kunnes nytkähdän, että olen putoamassa, kuten unessa
korkealta paikalta. Maha menee jäykäksi ja mutta hengähtää.
Jos on myrkkysieniä punaisessa lakissa kauniita pisteitä,
tulin samasta, mistä alun perin lähdin ja taas alkaa
menemään, mustetahroja yhdestä sataan. En ehdi ykköstä. Pää
menee suhuun.
Nyt tulin taas tänne.
Ei sitä voi tietää, mihin sinä minua viet.
Niin kauan aina, että tulee kohtaus, se voi olla joku muu tai
itse taas, missä on menossa, että tulisi kohtalo, koti-talo
soittoa iltaisin meren rannalla.
Sinulla on siitä pieni lampi."

Se kuiskaa sanoja
pehmeä poski ja taju kuin eläimen
korvaan niin hengittää.
Menen siihen missä sekin on.


6.

Heräsin siihen, että aurinko paistoi iltapäivän sivuikkunasta
suoraan kasvoihini eikä tyttöä näkynyt missään. Menin pihalle
etsiäkseni sitä, mutta minulla ei ollut nimeä, jolla olisin
voinut huutaa kutsuni. Kun palasin sisään, huomasin, että
keittiön kaapista oli viety ruisleipä, jonka tilalle oli
jätetty siistillä käsialalla kirjoitettu paperi:

"Lähdin etsimään koiraa takaisin itselleni oppaaksi. Sillä on
suuret saalistusvaistot, joista se lähtee helposti eri
eläinten perään. Myös ihmisiä se saattaa purra takaa päin
hiljaa, eikä sitä sen takia huomaa. Se oli joutumassa
pistokseen, koska sen sukuun ei ole jalostuneena haukkumista
päähän. Ajattelin että hyvä, koska en toivonut vihaisia
ääniä. Se tuli löytöeläinten talosta, jossa mies ojensi sen
varovasti ketjussa. Kävelin niin kauan eteen päin, yks kaks,
paikallaan liikkumatta, ettei miehen katse selässä tuntunut
ja päästin sen kaulasta hengittämään. Silloin se lähti.
Viheltele sitä pihalla jos voit, siitä se saattaa yht'äkkiä
juosta."


7.

Koko päivän veli odotti, ja kun yö taas tuli,
se käveli samalle kivelle, josta tyttö oli löytynyt
edellisenä iltana. Siinä se istui puoli yötä.
Sitten se meni mättäälle, jossa koira oli maannut
ja kun tyttöä ei näkynyt sielläkään
se kiersi kaikki paikat, jotka se tiesi,
samoja edes takaisin, silmät sumeiksi
kahden lähimmän puun välistä
pettymykseen saakka.


8.

Ahdistuslaatta ulottuu munista rintaan
ja takapuolella perseeseen.
Se on jännittynyt paikalleen niin kuin minäkin.
Tulee päähän vanhoja, kun olin nurkassa asumassa
ja mitä voi tulla
uusia
eikä mikään ole nyt
eikä päivä mene.
Koko aamun kävin kaikkea monta kertaa ja odotin tulevaksi,
mutta ei näkynyt
kuulunut mitään
ei tuoksuvaa tyttöä, joka oli metsästä löytynyt.

*

Että lähtisin eri puolille missä se on
mutta en kuitenkaan.
On laatta rinnassani, enkä.
Tamppaan jaloilla lattiaa, ja vielä uudestaan
jotta kuuluisi kovempi ääni
ja joku heräisi ja hyökkäisi päälle.

*

Ulkona on samanlaista kuin sisällä:
sataa ja paistaa, vaakaa ja pystyä.
Se ei halua olla mikään niin kuin en minäkään;
me olemme samat, minä ja tuo.
Tuo joka on tuossa.

Tuo!
Menen peiton alle, enkä katso sitä enää, mutta siellä se on.
Menen syvemmälle niin ettei ole.


9.

Esineet ovat vetäytyneet itsensä sisään
jotteivät särkyisi aamun kalpeuteen.
Jos sitä ei huomaa, ei ymmärrä, etteivät ne ole aina esillä.
Pimeässä niiden tarvitse piiloutua
mutta silloin niitä ei näe
ja ne elävät vain katseesta.
Ensimmäinen esine on öljylamppu.
Se syttyy pimeydestä ja sytyttää muun huoneen.
Esineiden aika alkoi, kun ihmiset keksivät tulen
joka oli kuin taivaan rannasta yön puolelle pudonnut aurinko.
Esineet kerääntyivät sen taakse syviin luoliin
ja ihmiset ihmettelivät niitä ja halusivat tietää
millaista niiden sisässä oli.
Niin he rakensivat talon, jossa oli ikkunoita
mutta aurinko pääsi huoneisiin ja esineet kätkeytyivät.
Sen jälkeen ne alkoivat odottaa iltaa niin kuin sumu
joka itkee hajonneena maan sisässä.


10.

Nostan perunat maasta ja heitän sydänkiven veteen.


11.

Aivojen pohjalla vanha syväänuurtunut
väylä vetää minua kohti.
Männyt seisovat korkeina ja harvassa
eikä aluskasvillisuutta ole.
Vääjäämättömästi nousevat tuhannet ja tuhannet
alas tienristeykseen,
vallan aukiolle, joka on aina täysi.
Täällä sodalla ja työllä ei ole mitään eroa.
Mutta ei aukio niitä kutsu.
Ne on lähetetty, jotta ne palaisivat
ja mihin tahansa ne joutuvat
yksi vetää ne aina luokseen niin kuin valtatie
joka kerää polkuja molemmilta puoliltaan
suoraan päin
suoraan sisään sen kuhiseviin uumeniin.
Ja onko se itse elävä vai kuollut?

*

Käännyn ympäri
ampaisen
juoksen neulaset silmilleni, inhimillisyyteen,
takaisin mökkini sisään.


12.

Kun ei ole ketään ketä odottaa
siellä missä käveli, henki ei kulje.
Ihmisillä yhteistä puiden kanssa
ei mitään
sama vaikka olisivat kiveä ja hiekkaa.
Tyhjiä aukkoja vesi ja taivas.


13.

En halua avata ovea
sillä linnut kirkuvat ulkopuolella suurta petoa
jonka takana vaanii toinen
se jota linnuissa kirkuva koettaa koko voimallaan paeta.
Yksin
kahden kauhean väliin jätettynä
oksien levittyessä toistensa eteen
aukeaa läpiveto.


14.

Yritän saada unta, mutta eteinen on niin pieni, että minun on
varottava ihmisiä, jotka kulkevat ylitseni. Olen asetellut
peitot niin, ettei kukaan voi huomata minua, koska pelkään
että joutuisin selittämään, miksi olen niiden alla piilossa.
Seinän takaa kuulen kun ihmiset keskeyttävät toisiaan ja
yrittävät saada muut kuuntelemaan itseään. Aina, kun olen
pääsemässä uneen, ovi avataan ja uusi tulija potkii kengät
päälleni.



IV. PAKKOLIIKE


1.

Minun pääni sisällä on tytön pää, sykkyrä sisään päin.
Olen syönyt kaikki perunat, samat sanat aina uudestaan
eikä kissakaan enää tule.
Ympyrät ammottaa.
Hakkaan tornit veteen ja revin katiskan auki.
Lähden kohti muurahaisten valtakuntaa
ettei aurinko piirittäisi minua enää.
Mökki jää siihen.
Isäntä.
On niin vaikeaa.
Kävelen hitaammin.
Katson mitä kasveja täällä kasvaa,
tunnen vain puut.
Haavan nimi on juuri kuin haapa,
puolukoita.
Nyt
karistan itseni yksityiskohdista
ja otan suunnan.
Putkiaivoissa kuolema
pakotan eteen päin silmät kiinni
kuin silmät kiinni havaitsen koiran, jonka kanssa on joku.
Tyttö on!
Syöksyn sammalta,
konttaan halaamaan sitä:
"minä tulin tänne sinun luokse!"


2.

Tyttö tuhisee.
Se on ainoa asia, koska mitään ei näy.
Koira on retkillään, mutta palaa takaisin aamuksi.
Kun nostan pääni, se makaa kerällä katajan juurella
ja katsoo tyttöä.
Tyttö sitä.
Hengitys on pimeän rytmi.


3.

Sataa vettä. Koira puun alla on hermostunut. Se yrittää
kaivaa tunnelia maapallon toiselle puolelle. Veli kävelee
tytön perässä leiriä ympäri katse suunnattuna tytön päähän.
"Älä tule", käännähtää tyttö: ”älä tule”.
Veli jää seisomaan paikoilleen
kädet sivuille jäykistynenä, ja sanoo ujosti, silmien alta:
"minä olen keksinyt sinulle nimen,
ja siinä nimessä on myös minä."
"Nimen", kysyy tyttö toiveikkaasti, mutta pakenee sitten
puiden sekaan pudistaen rajusti päätään: "ei, ei, ei, minä en
halua kuulla nimeä!"
Veli lähtee seuraamaan tyttöä, mutta tyttö on eksynyt
ja niin velikin eksyy
ja kumpikin kulkee koko päivän yksin suunnista tietämättä.
Mutta myöhemmin, illan jo hämärryttyä
pyrähtää koira katveesta heidän luokseen.
Sen nähtyään, he näkevät toisensa
ja heidän kasvoilleen nousee autuas hymy
niin kuin pienillä lapsilla, joita katsotaan suoraan silmiin.
Ja kun he näkevät oman hymynsä toistensa hymyissä,
heidän hymynsä uusiutuu
ja kerta toisensa jälkeen
heidän kasvonsa leviävät
ja he puhkeavat tyytyväiseen hyrinään.

*

Yöllä kaikki kolme makaavat pienessä maakuopassa yhtenä
eläimenä niin, että saalistaan vaanimaan tullut kettu
pelästyy karhua.

"Onko mitään minne voi mennä?", kysyy tyttö hiljaa.

Ja he päättävät lähteä etsimään sitä.


4.

Koira pysähtyy kapealle harjanteelle valtatien päälle.
Ne kulkevat sen alitse kuin suuresta portista.
Se näkee keon.
Jalkani polkevat sokeana sisään
ja hengittävät minut täyteen sitä, mikä on tuleva
ja minusta tulee täyteen hengitetty jalka
jota ei satu, kun se menee poikki.
Aivoni kivettyvät.
Ja niin nousee keko kuin luonnon keskisormi
pilkkaamaan armoa, heikkoutta
reikiä sisään, silmikot
kaupungit tanssivat discopalloa
kuningatar makaa
liikkumatta,
se ei pysty liikkumaan!
Siihen siitetään ja se synnyttää pakosta
joka on tehnyt itsestään pystyn
ja tytön korkuisen.
Hyönteinen liikahtaa:
ympäriltä paljastuu uusia kekoja, uusia teitä
loputon kauheus auringossa.
En katso niitä, minä tiedän ne jo
ja tytön ääni:
"Kekoja, kekoja!"
"Niin, niin on. Meidän täytyy lähteä.
On pakko, pakko."


5.

Minä kävelen edellä, jotta tyttö tulisi minun perässäni
ja me pääsisimme täältä pois.
Työnnän jäykkää ryteikköä
hyppään
yritän läpi hikisen talousmetsän, joka työntää sieraimiin
elokuun sellua.
Tahtoni kimpoaa tytön kasvoille. Oksan raadot.
Aivojeni pinta on kireä kalvo.
#ä''ä#a/
"Miksi haluat lyödä minua?"
Raivo.
Tyttö kääntyy itseensä.


6.

Kuljetan tyttöä kuin neulasta selässä.


7.

Tyttö kävelee minun edelläni tai sitten kävelemme vierekkäin.
Emme puhu mitään.
On kuin olisimme aina tunteneet toisemme
ja kulkeneet juuri tällä tavoin, kolmisin
pitkin keltaista niittyä katse suunnattuna taivaanrantaan.
Välillä koira jää jälkeen.
Emme näe mitä siltä tulee
mutta tehtyään tarpeensa se ampaisee edellemme.
Se on vaelluksemme ainoa rytmi
niin kuin johtajakurjen vaihto kurkiaurassa,
mutta me olemme niitä paljon hitaammat.
Se johtuu siitä, että niillä on kahdet siivet;
jokaiselle omansa ja toiset yhteiset.
Eivät ne muuten pääsisi kylmyyttä pakoon.


8.

Polku mutkittelee laajoissa kaarissa, oikealle ja vasemmalle
ja tyttö painaltaa sitä eteenpäin kuin syvässä unessa.
Veli tulee perässä ja kerää polun molemmilta puolilta sieniä
niin kuin ne olisivat tytön taskuista pudonneita tavaroita
joita se saattaa vielä tarvita. Polun mutkat käyvät
jyrkemmiksi sen kiertäessä eteen asettuneita lohkareita.
Tyttö juoksee kivien väliin ja katoaa veljen näköpiiristä
saapuen koivujen rajaamalle metsäaukiolle, jossa se viimein
pysähtyy ja polvistuu kiitokseen
kuin poimimaan kukan. Se puhuu itsekseen:

"Se ei ole lainkaan sellainen kuin muut sienet
ruma ja limainen.
Se hohtaa valkoisena kuin lumi, yksin
ainouttaan kutsuvana
ja sen kapeaa jalkaa kiertää siro rengas."


9.

Veli istuu kiven päällä ja laittaa sieniä suuressa
valurautakattilassa, josta nousee korkea höyry. Se on
veistänyt puusta lastan ja hämmentää sillä keittoa, jotta se
ei tarttuisi pohjaan kiinni.

Tyttö:

"Partioin koko päivän puiden välissä kehiä jotka piirsivät
alueeni rajat. Niissä kaikissa olin keskellä minä itse, ja
minä jouduin koko ajan uuteen ympyrään, ja ne menivät
vuorotellen eri suuntiin, ja minä olin pimeässä horteessa.
Kuljin aina yhtä niin kauan kun siinä tuli paha kohta, josta
se hyppäsi uuteen juuri ennen kuin se tuli, mutta kaikissa
niissä minä jouduin siihen samaan, ja välillä siinä olit sinä
ja välillä joku muu, ja ympyrät pienenivät. Minä yritin
päästä niistä pois, mutta niitä tuli lisää, ja minä jouduin
niiden keskelle ja olin varma, että pyörryn, mutta silloin
edestä alkoi loistaa ihanaa valoa ja henki tuli takaisin."

Loppuillan he ovat toisilleen hiljaa ja juovat keittoa
suoraan kattilasta.


10.

Yöpaikka on teloilleen jätetyssä ruosteisessa veneessä, jonka
lähellä ei ole ainoatakaan taloa saati järveä. Tyttö on
löytänyt kajuutasta tulitikkuja, öljylampun ja ikivanhan
laulukirjan, jossa on kuvituksena vesivärimaalauksia suurista
purjelaivoista myrskyävällä merellä. Se ottaa veljen pään
paitansa alle ja laulaa hiljaisella äänellä kehtolaulua
tytöstä, joka vaivuttaa epätoivoon joutuneen merikapteenin
parantavaan uneen.

Mutta veli ei nukahda.


11.

Vene on ruskea ja siinä on lehtiä.
Tähdet tuikkivat avaruudesta
ja minä soudan meitä yli leveän selän.
Koira istuu kokassa kuin ihminen.
Se on Kerberos, manalan koira
minä ja tyttö sen kaksi muuta päätä
ja minä itse lautturi.
Mutta me emme ole menossa sinne päin.
Me olemme pieni, hyvin erikoinen lähetystö
joka rantautuu ennen aamua tämänpuoleisille kallioille.
Molemmilta puolilta tulvii tiheää sumua.


12.

Makaamme valveilla ahtaassa, tunnelimaisessa luolassa.
Minun soluni palavat minun ihoni alla ja koira on levoton.
Tyttö itkee:

"Onko sinulla repussa pulveria minun päähäni? Minulla on
siellä luumuina kolme kuumaa kiveä, kaksi otsassa ja yksi
takaraivossa, tuolla, ja minun ruumiini palaa. Tiedätkö? Se
on tullut sinusta! Se tulee aina, kun nukumme sylikkäin, ja
kun sinä kävelet minun perässäni. Minä olen toivonut sinua,
että se menisi pois ja sinä paranisit, mutta sinun pääsi on
kuuma kivi."

Tyttö on hetken hiljaa:

"Ja kun minulla on niin suuri sinuun."

Sen kasvot vääntyvät lohduttomaan itkuun.
Menen lähemmäksi sitä ja yritän päästä mukaan
mutta kyyneleet eivät tule.


13.

Meillä on nuotio keskellä maantietä, joka on laajentunut
kuuden kaistan levyiseksi lentokentäksi jolle koneet voivat
laskeutua jos ne eivät pysy ilmassa. Tyttö makaa asfaltilla
jalat pötköllään ja toistaa puolen tunnin välein: "minä olen
kuollut" ja vielä uudestaan: "pistiäinenkään ei enää pistä
minua."

Maitohorsmat loimuavat punaisina tien laidassa ja valopiirin
ulkopuolella häämöttää musta metsä.

"Tuolta me tulimme
koko helvetin matkan.
Isä kuusi, äiti koivu."

Istun koira sylissä nuotiota vasten.


14.

Vastaantulevien autojen lamput valaisevat tytön kasvot
ja sade valuu sivuikkunoista.
Liikennemerkit ilmestyvät pimeästä
tien laidalle kuin käsinuket.
Niissä on tuttuja eläimiä.
100 kilometriä tunnissa, keltaista, punaista, mustaa.
80 kilometriä. Kaupungin silhuetti.
Etupenkillä mies laittaa vilkkuvalon päälle
ja katsoo peräpeiliin.
Auto hurisee ympärillä.
Rantaa pitkin kulkevalta tieltä näen, kun ihmiset työntävät
veneitään vesille.
Tytön vaatteet tuoksuvat mullalta ja savulta.
Uni kuhisee päässä.